Luin yhdestä blogista kun yksi äiti valitteli miten menettää hermonsa lapseensa joka on kauheassa uhmaiässä. Samassa postauksessa totesi ettei saisi valittaa sellaisesta kun muut käy läpi paljon vakavempia asioita, kuten syöpää.
Itse en todellakaan lukenut postausta siinä mielessä että miten tuo kehtaa valittaa jostain uhmasta! Vaan ymmärrän hänen tuskaansa. Uhma on kyllä kauheaa. Kerroin hänelle että ei minua haittaa hänen valitus, eikä hän tarvitse sitä verrata syöpään. Kaikilla meillä on omat murheemme. Meillä suurin murhe on syöpä, mutta en silti väitä ettenkö minä menettäisi hermoja esikoiseen jolla uhma taas nousu todella pahaksi. Hän valittaa kaikesta, vaatteista, ruoista ja tekemisistä.
En ole miettiny edes asiaa niin että en saisi menettää hermojani häneen koska meillä on pahempaakin kestävää tällä hetkellä.
Tarkottaako tämä meidän tilanne sitä etten saisi valittaa uhmasta nyt?
Vaikka pakko myöntää että luulen että Julian uhma johtuu myös siitä että hänellä on ikävä Saraa eikä oikein ymmärrä tätä tilannetta. En siltikää voi mitään sille että olen syntynyt lyhyellä pinnalla.
Julia on kans todella herkkä, oli jo ennenku Sara joutu sairaalaan, jokin hänen ikään liittyvää sanoisin.
Tällä postauksella kuitenkin tarkotan sitä että minun puolesta saa todellaki valittaa omista "pikkujutuista" vaikka me käydään läpi paljon pahempaa.
Mutta toki joskus oon sillä tuulella että mietin että miten ihmeessä toi voi valittaa tollasesta kun maailmassa on paljon pahempaakin. Ja tämä pätee minuun itseenikin. Miten kehtaan menettää hermoja jostai uhmasta kun toinen lapsista taistelee syöpää vastaan.